tiistai 2. elokuuta 2016

En halua olla aikuinen

Yhdessä asiassa jos jossakin tarvitsisin vertaistukea kipeästi: en halua kasvaa aikuiseksi. Ongelma ei sinänsä ole mitenkään outo ja varmaan kaikki about 18-30 veet arastelee tätä. Minulla asia on mielessä tosin joka-ikinen-päivä. Se saa minut tärisemään ja sydämen jyskyttämään. Tätäkin kirjoittaessa käteni hikoavat hiukan. Pliis sanokaa minulle, etten ole special snow flake!



Asiahan, eli se aikuiseksi kasvaminen, on tosin jo mennyt tapahtumaan ja fiilis on kuin olisin liian hurjassa huvipuiston laitteessa rystyset valkoisina puristamassa kaidetta huutaen "ÄITI PÄÄSTÄ MUT POIS TÄÄLTÄ!!!"


Mä kun kuulen sanan "aikuisuus"


Enkä tarkoita nyt pelkästään, että on tylsää mennä töihin ja maksaa laskuja enkä edes sitä, että työpaikkahaastattelut, lomakkeiden täytöt ja kaikkien asioiden hoitaminen itse ovat ikäviä juttuja. Aikuisuus on oikeasti kokonaisuudessaan tosi karmiva ajatus.



Ensimmäistä kertaa aloin pelätä aikuisuutta yhdeksännellä luokalla kun yhtäkkiä piti päättää mitä elämällään tekee, lähteäkö lukioon vai amikseen ja millaiseen. Pelko siinä vaiheessa oli vielä pientä jännitystä ja oikeastaan ehkä mukavaakin. Silloin kasvaminen ja synttärit eivät olleet kamala asia eikä aikuisuus nurkan takana koputtelemassa tai parhaillaan tallomassa päälle ne piikkikorkoisimmat korkkarit jalassa. Pelko astui todelliseksi siinä kohti, kun olin täyttämässä 18. Muut odottivat synttäreitä innoissaan, minä halusin jäädä täysi-ikäisyyden nuoremmalle puolelle. Halusin pitää sen hetken, lukioni, ystäväni naapurissa, harrastukseni, mielenkiinnonkohteeni, teinin avuttomuuteni ikuisesti. Pian joutuisin päättämään mitä teen tulevaisuudella ja hyppäämään muutenkin tyhjään ja tuntemattomaan.



Mitä sitten tällä hetkellä pelkään aikuisuudessa eniten?

Tietämättömyyden tunnetta?

En tiedä vieläkään mikä haluan olla isona. Tällä hetkellä valmistun pian ammattiin, joka on mun mielestä "ihan ok" ja kivaakin suurimman osan ajasta, mutta paljon enemmän odotan kotiin pääsyä ja viikonloppuja. Olen jo opiskellessani tehnyt oman alani töitä ja tunnen jo nyt olevani jollain tavalla kyllästynyt.

On ollut monia tilanteita, jolloin en ole tiennyt missä asun kuukauden tai parin päästä. Nyt minulla ei ole tietoa taaskaan ensi keväästä. Jatkuva muuttaminen väsyttää, mutta se ei ole ollut estettävissä.

En tiedä haluanko omaa perhettä. Rakastan lapsia, mutta haluanko omia? Vaikka esikoisen saavien keski-ikä on nykyisin korkealla, on silti karu biologinen fakta, että riskien määrä nousee 25. ikävuoden jälkeen. Haluanko mennä naimisiin? Miten ikinä voisin luopua siskoni kanssa asumisesta, koska rakastan häntä aivan liikaa?

Ulkonäön muuttuminen, Näin 24-vuotiaana koen olevani jo ihan rupsahtaneen näköinen. Hassua, mutta totta. Jotenkin söpöt vaatteet myös näyttävät nykyään hassulta. Ne eivät sovi naamani kanssa yhteen. Töissä en voi pitää söpöjä vaatteita, koska ne eivät sovi työrooliini. Minua luultiin vielä joitakin vuosia sitten edelleen 16-vuotiaaksi ja se oli ihanaa. Sain leikkiä teiniä rauhassa. Nyt näytän... aikuiselta.

Kaiken muuttuminen koko ajan. Lukion jälkeen olen ollut muutamassa eri koulussa ja asunut muutamilla eri paikkakunnilla. Ystäväni eivät ole enää naapureitani, vaan kaikki on hujan hajan ympäri Suomea ja maailmaa. Olen joutunut lopettamaan harrastukseni, koska rahaa ei ole. Vanhempani jättivät lapsuudenkotini, enkä palaa sinne enää koskaan. Se oli edelleen paikka, missä sanoin "vihdoinkin kotona!" Vaikka nykyinenkin kämppä tuntuu kodilta, on se ihan eri. Sukulaiset alkavat kuolemaan. Uusia työpaikkoja, ihmisiä, lasten vanhempia. Kukaan ei tule tunnin varoitusajalla vierailemaan tai ole valmis tekemään mitään. Kaikilla on kiire. Valmistuminen, opiskelun lopettaminen, vaikka niin pidän siitä.

Vastuu, vastuu, vastuu. Itsestä, muista, muiden lapsista, muiden perheiden asioista, kaupunkini asioista, valtion asioista, maailman asioista. Pitää olla tiedostava ihminen.

Olo on vain turvaton.

That's me


Onneksi suurimman osan asioista pystyy myös kääntämään positiivisiksi. Olen parempi ihminen nykyään, sillä vain koko ajan vanhenemalla ja elämällä pääsen kohti sitä tyyppiä, jollainen haluan olla. Olen vapaa ja saan päättää itse tekemisistäni. Aina ei ole pakko olla aikuinen, enkä onnekseni suurimman osan ajasta välitä tuon taivaallista muiden aikuisten mielipiteistä (minähän leikin lasten mukana puistossa lohikäärmettä, eläinlääkäriä tai Ryhmä Hauta ihan varmasti katsoi sitten sitä 0-20 kotiäitiä!) Minun ei tarvitsekaan tietää kaikkea, sillä loppujen lopuksi olen vastuussa vain itsestäni. Tietämättömyys tuo suuria seikkailuja ja varaa valita mitä vain. Nämä eivät kuitenkaan yleensä ole asioita, mistä erityisesti nautin. Haluan päättää itse, mutta ehkä jonkun avulla. Pidän muuttuvista asioista ja seikkailuista, mutta omassa tahdissani.



Niitä kohtalotovereita?
Pelottaako sinuakin?




4 kommenttia:

  1. Aah kohtalotoveri. Ajattelen aina olevai ihan vauva, mutta täytän 1kk ja 7 päivän päästä 18. Ja äiti aina muistuttaa siitä ((en osaa valita edes lakanoita sänkyyni koska kaikki on kivoja ja sitten äiti huutaa "iso tyttö! Kohta kahdeksantoista pitäisi jo osata tollainen valita" yhyy)). Nyt tällä hetkellä pelottaa myös asioiden virallistuminen ja uusien maksujen tuleminen (ilmainen hammashoito loppuu!! Oon käyny 2 vuodessa ainakin 10 krt hammaslääkärissä, tulen olemaan kallislapsi)

    Myös abivuosi, ajokoulu!!??


    En kyllä varmaankaan ole muuttamassa omilleni vielä vuosiin (lukio ainakin loppuun ja ehkä amis vielä kotoa käsin), toisin kuin siskoni muutti heti lukion loputtua toisellepuolelle suomea.

    Miulla on kyllä aina ollut tässä perheessä se pikkulapsen rooli. Olin jo aloittanut lukion, kun minut päästettiin ensimmäistä kertaa kotikauounkia kauemmas minnekkään tapahtumaan (tracon 2014 ✌) mutta pikkuveli joka täytti eilen 15 lähtee assemblyille moneksi yöksi helsinkiin torstaina. Isosisko jo seiskaluokalla reissasi suomen ympäri, nyt oletetaankin että otan vastuuta elämästäni. Eek

    Tuntuu hurjalta että Jonneni isä sai poikansa jo 21 vuotiaana. että isosiskon ikäinen oli jo vanhempi. Mutta en ota tästä paineita -- omat vanhennat oli 35 ja 38 kun minä synnyin

    VastaaPoista
  2. Oi jes, onhan teitä kohtalotovereita!

    Mun mielestä kotona asuminen on erittäin jees, siinä saa säästettyä ja jos säikkyy muutoksia, voi ensin ottaa askeleen uuteen kouluun ennen koko elämän mylläämistä. Jos vanhempiin on hyvät välit, niin mikäs siinä kotona ollessa. Ehkä hekin ovat kiitollisia, että on yksi pari apukäsiä lisää ja ettei vielä tarvitse lennättää lintuja pesästä. Lukion vika vuosi nyt on täynnä muutoksia ja jännitystä jo muutenkin, ettei samaan syssyyn kaikkea väkisin tarvitse tunkea!

    Oho, sua kohtaan ollaan oltu suojelevia (t. mut pistettiin 5v:nä bussiin yksin Jyväskylästä kohti Helsinkiä, jossa tosin oli sitten täti vastassa :D)! Mutta mun mielestä suojelevat vanhemmat ovat omalla tavallaan tosi symppiksiä! Ainakin näkyy, että he tosissaan välittävät. ♥

    Tsemppiä meille! Hyvät meistä tulee, tai ollaan jo! ♥

    VastaaPoista
  3. Lukeudun kohtalotovereihin. Samaa aikaa haluun olla itsenäinen yksikkö ja "aikuinen" mutta samalla katon itku kurkussa ku kaverit muuttaa pois, veljeni muuttaa pois, lukio lähenee loppuaan, vaikka sitä onkin vielä melkein puoltoista vuotta, kohta pitäs kyetä oikeesti tekemään asioita, eikä vaan käskeä äitiä soittamaan kampaaja aikaa mun puolesta. Kuitenkin haluisin jo asua yksin, kotona tunnen olevani jumissa, mutta se4 että voisin muuttaa edellyttäs et aikustusin sen verran etä hoitasin ees lukion kunnolla loppuun, hankkisin töitä ja rahaa ja paikan minne muuttaa, sekä syyn sinne muuttamiseen, eli opiskelu paikan lukion jälkeen. En haluu. Haluun vaan kaivautuu jonnekki kanin koloon ja jäädä sinne.
    Se et mun yks kaveri men naimisiin tänä kesänä säikäytti mut todella. Ok ne meni naimisiin toooooosi nuorena, mut silti mietin et ei kai joku kuvittele et oon kohta hankkimassa jo perheen, omakotitalon, kolme lasta ja kaksi koiraa, perheauton ja ajan vauvauintiin. Ylipäätään se et sukulaiset ja kaikki olettaa esim et haluisin lapsia. En halua. Tai et haluisin ees miehen. E#n vältäämättä halua, voin ihan yhtä hyvin jakaa elämäni naisen, kilpikonnan tai ruukkukasvin kanssa. Ehkä mua ei ees pelota aikuisuus, mua pelottaa elämä ja ihmiset jotka tuntee mut ja odottaa multa asioita, ne pelottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten mä vasta näin myöhään reagoin tähän?! Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
      Musta kuulostaa just ton pätkän perusteella, että oot itseasiassa jo nyt melko itsenäinen ja perillä itsestäsi. Ne on varmaan just ne odotukset mitkä sua arveluttaa sitten? Mutta mun mielestä upeaa, että tietää jo noinkin vahvasti mitä haluaa (tai ainakin mitä haluaa tällä hetkellä, sehän tärkeintä onkin!) Oot upea, muut huomaa sen varmasti myös vaikka joutuisikin pettymään joihinkin omien odotustensa toteutumattomuuteen. Nyt vaan kohti omia päämääriä omaan tahtiin!!!

      Poista

Saa kehua, haukkua, huutaa, keskustella, ihmetellä, ihastella tai kysyä. Miten vaan! ♥